3. FinnFest-matkakertomus 2005

UNOHTUMATON KONSERTTIMATKA SUOMENSUKUISTEN PARIIN

Konserttimatka Yhdysvaltoihin ja Kanadaan oli aluksi oikeastaan vain kevyesti ilmaan heitetty ajatus, jonkinmoinen unelma. Vähitellen ja vaihe vaiheelta epämääräisyys vaihtui kuitenkin lukkoonlyödyiksi tosiasioiksi. Tarvittiin monen osasen paikoilleen loksahtamista, ennen kuin konserttimatkaan pystyi suhtautumaan ihan tosissaan, oikeasti toteutuvana asiana. Että me siis tosiaan olimme järviesutulaisena Agape-kuorona lähdössä konserttikiertueelle
Amerikkaan.

 

Saatuamme virallisen kutsun saapua esiintymään amerikan- ja kanadansuomalaisten yhteisille FinnGrandFest2005-juhlille ryhdyimme valmisteluissa tositoimiin. Sähköpostiliikenne FinnFest-toimikunnan, Amerikan eri seurakuntien,
vanhainkotien, Suomi-kotien, bussifirmojen ja majoittajien kanssa oli erityisen vilkasta noin puolen vuoden ajan ennen matkalle lähtöä. Matkan järjestäjiin; Järviradioon sekä Matkavekkaan, oltiin myös tiiviisti yhteydessä ja lisäksi
saatiin hyviä vinkkejä aiemmilta amerikanmatkaajilta. Järjestimme kuoron puitteissa käytännön järjestelyihin liittyviä tiedotustilaisuuksia. Oma projektinsa oli varojen keruu, minkä toteutimme levymyynnillä, pitämällä myyjäisiä ja kahvituksia konserttien yhteydessä sekä anomalla avustuksia säätiöiltä, yrityksiltä ja seurakunnilta. Jokainen säästi myös henkilökohtaista matkakassaa lentolippuaan varten. Panostimme vielä erityisesti myös kuoro-ohjelmistomme hiomiseen; opettelimme esitettävien laulujen sanat ulkoa ja kiinnitimme entistä tarkemmin huomiota myös eleisiin ja ilmeisiin esiinnyttäessä. Ryhmämatkaa valmisteltaessa haastetta tietysti riitti. Meitä Agape-kuorolaisia oli lähdössä matkalle viidestä eri Järviseudun pitäjästä 26 henkilöä, ikähaitari 8-vuotiaasta lapsesta senioreihin. Kuoro ja yhteinen laulunaihe kuitenkin yhdistivät ja innolla valmistauduimme matkaan. Useamman vuoden kuorotoimintaan perustuva vahva yhteishenki oli hyvä pohja yhteisen matkan suunnitteluun.

 

Matka alkaa

Se oli sunnuntai, elokuun seitsemäs, kun matkalaiset parveilivat Järviradion pihassa ja ahtautuivat matkalaukkuinen lianja-autoon. Matka suureen Amerikkaan pääsi alkuun. Taakse jäivät kahdeksi viikoksi Suomen arkikuviot sekä osa kotiväestä. Erilaiset odotukset ja pieni jännityskin risteilivät vielä mielissä, kun päästiin Jyväskylään ja valmistauduttiin lentomatkaan. Nousuja ja laskuja harjoiteltiin menolennolla turvamääräysten vuoksi Helsingissä ja
Bostonissa ennen varsinaista päämäärää, pientä ja idyllistä Marquetin kaupunkia Michiganin osavaltiossa. Lentomatkalle oli järjestetty myös pientä ohjelmaa, olihan matkalla mukana useita esiintyviä taiteilijoita ja erilaisia
esiintyviä ryhmiä. Mainittakoon hanuritaiteilja Veikko Ahvenainen sekä laulutaiteilija Viktor Klimenko. Kajaanista oli lähtenyt matkaan useampia esiintyjäryhmiä.

Tiukat maahantulomuodollisuudet Bostonissa paikallista aikaa vähän ennen puoltayötä jäivät varmasti jokaisen mieleen. Sormenjälkemme ovat nyt varmassa tallessa. Taisivat tullivirkailijatkin huokaista, kun koko Suomiryhmä oli
selviytynyt puhtain paperein turvatarkastuksista. Hymy pakkasi väkisin huuulille, kun kuuli, miten tullimiehet parhaansa mukaan äänsivät suomalaisten matkustajien nimiä.

Ylenpaltista ystävällisyyttä rapakon toisella puolella

Marquetin lentokentällä oli suomivieraita vastassa hymyilevä joukko valtameren toisella puolella asuvia sukulaisia ja tuttavia. Vastaanotto oli ylen lämmin ja ystävällinen, vaikka kello oli Marquetin aikaa noin 2.00. Osa suomivieraista
lähti viettämään lomaansa sukulaisten mukaan ja muut kuljetettiin busseilla asuntoloihin. Seuraavana aamuna hahmottelimme jalkapatikassa hiukan FinnFest-alueta ja löysimme mainion, edullisen ruokalan. Lyhyesti sanottuna
tuosta ruokalasta ei puuttunut mitään. Kuorolaisista tuli heti paikalla “Wild Catin” vakituisia asiakkaita. Ohjelmatarjonta FinnFesteillä oli runsas ja monipuolinen. Laajalla yliopistoalueella esitettiin samanaikaisesti runonlausuntaa, luentoja ja pikakursseja eri aiheista, lastenteatteria sekä musiikkia laidasta laitaan laulaen, soittaen ja tanssien, mitä erilaisimmissa kokoonpanoissa. Oli mielenkiintoista seurata esiintyviä taiteilijoita. Esillä oli monia Suomeen
liitettyjä elementtejä, kuten lappalaisten kotia ja ihan eläviä poroja. Valtava puolipallon muotoinen Superior Dome -halli toimi sekä torimyyntipaikkana että esiintymispaikkana. Toripuolella oli esillä suomalaista laatutuoetta
Marimekosta Iittalaan, Aarikkaan ja Suomi-pukuihin. Esiintymislavalla esitti lähes tauotta joku muusikko, useimmiten hanuristi, ohjelmistoaan. Taiteellisen ja persoonallisen säväyksen FinnFest-alueelle anotoivat siniseksi ja
valkoiseksi maalatut tuolit, joita oli ulkona sadoittain, ellei tuhansittain. Tuoleihin oli kirjoitettu suomalaissiirtolaisten sukunimiä ja jopa kokonaisia sukupuita. Joissakin tuoleissa oli myös valokuvia. Sukunimien joukossa oli
monia aivan tuttuja nimiä, kuten Isotalo, Mattila, Mäki, Niemi ja Oja. Pääsimmepä mukaan tuolienasettelutalkoisiinkin, kun satuimme kulkemaan tällaisen “työmaan” ohi.

Sää helli matkalaisia niin mukavasti, että valkohiekkaisella rannalla saatiin nauttia auringonpaisteesta ja uimisesta puhdasvetisessä Superior Lakessa. Tämä valtava, merta muistuttava järvi on puoliksi Kanadan puolella ja
puolisksi Yhdysvaltojen puolella. Ajantuaju meni rannalla täysin, mikä on ihan hyvä merkki, kun kerran ollaan lomalla. Marquetin kaupungilla liikkuminen osoitti myös sen valtavan Suomi-rakkauden, mikä suomensukuisilla on. Suomen lippuja näkyi joka puolella. Pizzeriassa aivan tuntematon henkilö halusi tarjota koko kuoroseurueellemme ruokajuomat, kun hän kuuli, että olemme Suomesta. Pankistakin lähdimme lahjojen kanssa. Esiintymisasuissamme oli jotakin erityisen vetoavaa, sillä kymmenet paikalliset halusivat ottaa asuistamme valokuvia. Ehkä asut olivat yksinkertaisesti vain niin suomalaisia. Pyöräilijöitä tai kävelijöitä ei kaupungeissa ja varsinkaan niiden laitamilla juuri näkynyt. Niin lyhyet kuin pitkätkin matkat kuljettiin pääsääntöisesti henkilöautoilla. FinnFest-alueellakin juhlavieraat saivat ajella ilmaiseksi busseilla tai golf-autoilla haluamiinsa kohteisiin. Saimmekin osaksemme hiukan kummastuneita katseita, kun kävimme muutamana iltana reippaalla kävelylenkillä rasvapitoisen jenkkiruuan vatapainoksi. Toisaaalta Amerikassakin on kuulemma muotia harrastaa liikuntaa oikein “tosissaan”, ainakin kuntosaleilla.

Matka jatkuu

Ensimmäisen Marquetin viikon jälkeen suuntasimme kuorona kohti Kanadaa. Matka taittui mukavasti Michiganista vuokratulla busssilla. Myös kuljettajan saimme mukaamme samasta linja-autoyhtiöstä. Matkat olivat 7-9 tunnin ajomatkoja, joten osasimme arvostaa bussin ilmastointia, wc:tä ja turvallista kyytiä. Ensin matkustimme Sault Ste Marien kautta Sudburyyn. Sault Ste Mariessa pysähtyminen oli kohtalokasta, sillä kuoroväki juuttui  osotoskeskuksen dollarikauppaan; kaikki tavarat tuossa liikkeessä maksoivat vain yhden Kanadan dollarin. Päätimme tulomatkalla piipahtaa samaan kauppaan, joten matka pääsi sittenkin jatkumaan kohtalaisen pian. Matkalla meitä ihastuttivat tietä ylittävät mustakarhut. Onneksi kohtsimme ne kuitenkin turvallisesti linja-autosta käsin, riittävän kaukaa.

Sudbury on laajalle levittäytynyt kaivoskaupunki. Moni kaupungin asukas saa elantonsa työskentelemällä jossakin teollisuustuotantoketjun vaiheessa. Suomalaisuus näkyi vahvasti kaupunkikuvassa; monet katujen nimet olivat täysin suomenkielisiä. Myös meidän kuorolaisten majapaikka, luterilaisen seurakunnan raamattukeskus Hannajärven rannalla, oli kuin postikorttikuva jostakin päin Suomea. Meillä oli sielläkin ystävällinen vastaanotto ja oikein kotoisa
tunnelma hiukan murtaen suomea puhuvien suomensukuisten ihmisten keskellä. Monet olivat toisen tai kolmannen polven suomalaisia ja silti suomen kieli vielä sujui. Suomen taitajien määrä pienenee kuitenkin koko ajan sukupolvien vaihtuessa. Kansa “kielistyy”, kuten he itse asian ilmaisevat. Silti he kuuntelivat ja puhuivat suomea hyvin mielellään. Hannajärvellä rentouduimme joka ilta saunomisen ja kuutamouinnin merkeissä.

Suedburystä matkamme jatkui takaisin Sault Ste Marieen ja sieltä seuraavana päivänä Thunder Bayhyn. Matkustamisesta nuhruisina teimme Thunder Bayssa pikapyrähdyksen myös paikalliseen uimahalliin. Ja kohta taas oltiin
pirteinä ja raikkaina valmiina illan esitykseen. Huvittuneisuutta meissä herätti uimahallin jäätelöautomaatti: vaati suorastaan robotinkäsittelytaitoja, jos halusi ostaa ihan tavallisen jäätelöpuikon. Jokaisessa kaupungissa saimme paikallisen oppaan bussiimme, kuten olimme etukäteen sopineetkin. Näin saimme tietää monia mielenkiintoisia yksityiskohtia kaupungeista ja vierailla monilla nähtävyyspaikoilla. Mieleen jäivät ainakin Thunder Bayn valtava nukkuva jättiläinen, intiaanirservaatti ja huimat näköalat intiaanivuorelta sekä Nalle Puhin muistomerkki jossakin levähdyspaikalla. Kadulla tapaamamme seriffi oli erityisen urhoollinen poseeratessaan hymyillen valokuvissa lähes kaikkien ryhmäläistemme kanssa.

Tapaus tosielämästä

Kuorossamme laulaa vimpeliläinen opiskelija, Maria Metsäpelto, jolle konserttimatkamme oli erityisen ainutlaatuinen. Marian vaarin, Erkki Metsäpellon, Vimpelin Pyhälahdesta kotoisin oleva setä August Pyhälahti lähti laivalla Amerikkaan 99 vuotta sitten. Hän rantautui Bostonissa 21-vuotiaana, aivan kuten Mariakin tällä reissulla laskeutui lentokoneella ensimmäiseksi Bostoniin, 21-vuotiaana. Amerikassa August Metsäpelto vaihtoi sukunimensä Lahdeksi. Hän asui ensin Indianassa ja myöhemmin Illinois’ssa. Pari vuotta hänen Amerikkaan muuttonsa jälkeen lähti Alajärven Hoiskosta leskeksi jäänyt Elina (o.s. Ohramaa) Augustin perään ja meni Augustin kanssa naimisiin. August ja Elina eivät koskaan käyneet Suomessa muuttonsa jälkeen. Yhteydet kotiin vähitellen katkesivat ja täällä Suomessa luultiin, että sukuhaara Amerikassa oli sammunut. Pari vuotta sitten kuitenkin Augustin tyttärenpojanpoika Bill Hood onnistui internetin kautta löytämään kadoksissa olleen sukunsa Suomesta. Vimpeliläisen Marian isä, Simo Metsäpelto, on käynyt sittemmin Billin kanssa tiivistä kirjeenvaihtoa sähköpostin ja tavallisen postin välityksellä.

Maria tapasi konserttimatkallamme Augustin tyttären, 88-vuotiaan Irene Hoodin ja hänen pojanpoikansa Bill Hoodin, jotka ajoivat 13 tunnin matkan Illinoista tätä tapaamista varten. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun Irene Hood
ja Bill Hood näkivät suomalaisia sukulaisiaan. Marian Simo-isä oli lähettänyt Marian mukana pienen purkin multaa Augustin syntymäpaikalta Pyhälahdesta vietäväksi Augustin haudalle Amerikkaan. Bill puolestaan lähetti Simolle toisen niistä kolikoista, jotka Augustilla oli ollut mukanan hänen tullessaan Amerikkaan. Augustilla oli Amerikkaan saapuessaan ollut yksi viiden pennin kolikko ja yksi yhden pennin kolikko. Hän ei voinut vaihtaa niitä ja hänen jälkeläisensä ovat säilyttäneet niitä koko tämän ajan. Nyt Simolla Vimpelissä on Augustin yhden pennin raha. Kuten Maria toteaa, oli Marian, Irene Hoodin ja Bill Hoodin tapaaminen todella tunteellinen hetki. Kaksi sukuhaaraa tapasivat toisensa 99 vuoden tauon jälkeen. Maria ihmettelee myös sitä tahtoa ja viitseliäisyyttä, mitä Irene ja Bill osoittivat ajaessaan terveytensäkin uhalla pitkä matkan Suomen sukulaistaan tapaamaan.

Lomailua ja vastuunkantamista

Kuorolaisna olimme matkalla tavallaan myös töissä. Esitimme Suomalaista Messua sekä perusohjelmistoamme FinnFest-tapahtumassa, Suomi-kodeilla, vanhainkodeilla sekä eri seurakunnissa Marquetissa, Sudburyssä, Sault Ste Mariessa ja Thunder Bayssa. Kaiken kaikkiaan esityksiä kertyi 13. Sen kiitollisempaa yleisöä ei varmastikaan voi edes toivoa, kuin mikä meillä eri esiintymispaikoissa oli. Jo suomen kielen kuuleminen nostatti monen kuulijan silmiin kyyneleet. Eräs liikuttava hetki koettiin aina, kun esitimme laulun “Laulu Suomelle” ja nostimme siniristilipun liehumaan laulun sanojen myötä. Yleisö nousi tässä kohden myös kunnioitustaan osoittaen seisomaan.Vastaanottavaiselle yleisölle oli helppo laulaa ja kuoro antoikin koko reissun ajan parastaan. Laulamisen ilo näkyi ja kuului. Kovan treenauksen jälkeen laulut sujuivat ulkoa, mikä kyllä huomioitiin eri esiintymispaikoissa.Vanhainkodeisssa asukkaiden Suomi-ikävä tuli hyvin selvästi esille. Esitysten jälkeen monet halusivat keskustella kanssamme omista juuristaan ja suomalaisuudesta. Mukanamme matkustanut ja myös lauluja esittänyt 8-vuotias Miisa sulatti erityisellä tavalla monien kuulijoiden sydämet.

Ainutlaatuinen kokemus

Matkan jälkeen voi vain todeta, että matka oli kaikin puolin onnistunut ja mieliinpainuva elämys. Jokainen matkalainen pääsi varmasti irti omasta arjestaan. Eri mantereilla asuvien sukulaisten kohtaamiset olivat ainutkertaisia ja kerrotut tositarinat koskettavia. Jotkut ajoivat jopa kymmenen tunnin matkan tavatakseen Suomessa sauvan sukulaisensa. Paikallisten ihmisten ylenpalttinen ystävällisyys ja vieraanvaraisuus jättivät lähtemättömän jäljen. Jospa mekin voisimme edes hiukan samalla tavoin ottaa vieraamme vastaan täällä Suomessa.

Laulajat, orkesteri sekä avustajamme ansaitsevat ison kiitoksen hyvän yhteishengen ylläpitämisestä koko matkan ajan. Ystävyys, yhteistyö ja avunanto eivät olleet vain sanahelinää tuolla matkalla. Huumorinkukka kukoisti ja pyyhki tilapäisen väsymyksenkin matkalaisten mielistä. Kaikki kolmetoista konserttia jaksettiin skarpata hienosti läpi. Jokainen täytti oman paikkansa hienosti. Matkan yhteiset kokemukset syvensivät kuoron yhteishenkeä entisestään. Iloitsimme erityisesti nuorekkaasta ja taidokkaasta orkesteristamme sekä lapsisolististamme Miisasta. Matkalaukuissa oli paluumatkalla vaahterasiirapin, kellojen ja uusien vaatteiden lisäksi roppakaupalla uusia elämyksiä ja kokemuksia. Valokuviksi tallennettiin monet hauskat ja liikuttavat hetket. Videollekin saatiin matkasta kooste, minkä myötä voidaan vielä jälkeenpäin palata matkatunnelmiin. Esiintyminen suorassa tv-lähetyksesä oli sekin meille mieluisa yllätys ja ainutlaatuinen kokemus.

Tällainen oli siis järviseutulaisten Agape-kuoron matka Superior Laken, maailman suurimman makeanveden järven ympäri.

 

– Matkakertomuksen kokosi Terhi –